Diaarinumero: S2002/726
Esittelypäivä: 7.1.2003
Antopäivä: 3.11.2003
Taltio: 2680
Puoliso oli ennen avioeron vireille tuloa luopunut oikeudestaan perintöön äitinsä jälkeen perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaisesti. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein perinnöstä luopumisen ei katsottu oikeuttavan toista puolisoa saamaan osituksessa vastiketta avioliittolain 94 §:n nojalla. (Ään.)
AL 94 §
PK 17 luku 2 a §
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Asian käsittely Porin käräjäoikeudessa
Asian tausta
A:n ja B:n ositettava varallisuus oli käsittänyt yhteiset asunto-osakkeet arvoltaan 330 000 markkaa sekä B henkilöauton ja puhelinosakkeen yhteisarvoltaan 10 500 markkaa. Ositusperuste oli syntynyt 4.6.1998. A oli 3.4.1998 luopunut perintöosuudestaan 19.1.1998 kuolleen äitinsä jälkeen kahden lapsensa hyväksi. Perintöosuuden arvo oli ollut 340 000 markkaa.
Pesänjakaja oli 30.4.1999 toimittanut asianosaisten välillä osituksen. Pesänjakaja oli katsonut, että A oli äitinsä perintöosuuteen kohdistuneella menettelyllään, katsottiinpa se perinnöstä luopumiseksi tai perinnön vastaanottamatta jättämiseksi, oleellisesti vähentänyt sellaista omaisuutta, johon toisella puolisolla oli avio-oikeus. A ei ollut esittänyt menettelylleen sellaista hyväksyttävää perustetta, että vastikevaatimus tulisi kokonaisuudessaan hylätä. Koska hän kuitenkin oli luopunut perintöosuudestaan aviopuolisoiden yhteisten lasten hyväksi ja koska kysymys oli niin sanotusta sivuomaisuudesta, jonka suhteen ei ollut tehty yhteisiä taloudellisia ponnistuksia, pesänjakaja oli katsonut osituksessa kohtuulliseksi lisätä A:n varallisuuteen vain puolet perintöosuuden arvosta. Kun puolisoiden kaikki muu omaisuus oli sovittu jäävän B:lle, oli pesänjakaja määrännyt B:n maksamaan A:lle tasinkona 82 250 markkaa korkoineen.
Kanteet
B ja A moittivat ositusta. B vaati, että perintöosuus otetaan osituksessa huomioon täysimääräisenä ja hänen maksettavakseen määrätty tasinko alennetaan 250 markkaan. A vaati, että B:n maksettavaksi määrätty tasinko korotetaan 170 250 markaksi, koska kysymyksessä oleva perintöosuuden luovutus ei ollut avioliittolain 94 §:ssä tarkoitettu vastikkeeseen oikeuttava oikeustoimi.
B ja A vastustivat toistensa kanteita.
Asian käsittely käräjäoikeudessa
Käräjäoikeudessa A ja asiassa kuullut todistajat kertoivat niistä toimenpiteistä, joiden perusteella B katsoi A:n ryhtyneen äitinsä kuolinpesään. A oli muuttanut vainajan pankkitilin kuolinpesän tiliksi, järjestänyt hautajaiset, maksanut sähkölaskun ja asunnon vastikkeen kuolinpesän varoista, käyttänyt vainajan käteisvarat, vienyt tai sallinut muiden viedä irtainta omaisuutta vainajan kotoa, järjestänyt perunkirjoituksen ja osallistunut siihen sekä tehnyt hautakivi- ja haudanhoitosopimuksen.
Käräjäoikeuden tuomio 29.8.2000
Käräjäoikeus katsoi asiassa näytetyksi, että A:n tarkoitus oli ollut kieltäytyä ottamasta perintöä vastaan äitinsä jälkeen. Ne toimenpiteet, jotka A oli tehnyt kuolinpesässä, eivät olleet sellaisia, että hänen olisi katsottava ryhtyneen pesään ja näin ottaneen perinnön vastaan. A:n perintöosuus ei ollut tullut hänen omistajanvallintaansa eikä näin ollen puolisoiden aviopesään. A:n toiminta ei ollut ollut avioliittolain 37 §:n vastaista eikä hänen 3.4.1998 tekemänsä oikeustoimi oikeuttanut B:tä avioliittolain 94 §:n mukaiseen vastikkeeseen. Näillä perusteilla käräjäoikeus kumosi ja oikaisi ositusta siten, että B:n maksettavaksi määrätty tasinko korotettiin 170 250 markaksi korkoineen.
Asian on ratkaissut käräjätuomari Annamaija Juusela.
Turun hovioikeuden tuomio 20.6.2002
B valitti hovioikeuteen. Hovioikeus katsoi, että A:n toimenpiteet äitinsä kuoleman jälkeen olivat olleet välttämättömien juokseviksi luonnehdittavien asioiden hoitoa ja oli luonnollista, että hän kuolinpesän ainoana osakkaana oli ne suorittanut. Sen vuoksi toimista ei ilmennyt, että A olisi tahtonut ottaa vastaan perinnön äitinsä jälkeen. Näin ollen ja kun hän oli käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin luopunut perintöoikeudestaan äitinsä jälkeen, A:n omistukseen ei ollut tullut perintönä omaisuutta.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Allan Salonen, Elise Suvanto ja Pentti Mäkinen. Esittelijä Pekka Varjus.
MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA
B:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan hän vaati, että hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan ja ositusta oikaistaan siten, että hänen maksettavakseen määrätty tasinko alennetaan 250 markkaan korkoineen.
A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU
Perustelut
A:n äiti kuoli 19.1.1998. A oli 3.4.1998 päivätyllä, luopumisilmoitukseksi otsikoidulla asiakirjalla ilmoittanut luopuvansa vastikkeetta perintö-osuudestaan äitinsä jälkeen kahden täysi-ikäisen lapsensa hyväksi. Ositusperuste oli syntynyt 4.6.1998.
Perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaan perillisellä on oikeus luopua oikeudestaan perittävän kuoltua, jollei hän ole jo ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen on katsottava ottaneen perinnön vastaan. Perintökaaren 16 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan perillisen on katsottava vastaanottaneen perinnön, jos hän on yksin tai yhdessä muiden kanssa ottanut pesän hoitoonsa, osallistunut perunkirjoitukseen tai perinnönjakoon taikka perillisenä muutoin ryhtynyt jäämistöä koskeviin toimiin.
Asiassa on ensinnäkin kysymys siitä, onko A:n katsottava käräjäoikeuden tuomiossa mainituilla toimenpiteillä ottaneen perinnön vastaan äitinsä jälkeen, jolloin hänellä ei olisi enää ollut oikeutta luopua perinnöstä.
Korkein oikeus katsoo, että A:n toimet hänen äitinsä jälkeen ovat olleet, kuten hovioikeus on todennut, tavanomaista ja välttämätöntä vainajan asioiden hoitoa, johon hän äitinsä lähimpänä omaisena on ryhtynyt ja mihin hänellä on ollut velvollisuuskin ryhtyä. Pelkästään hoitamalla näitä asioita, kuten järjestämällä hautajaiset ja perunkirjoituksen tai hoitamalla välttämättömiä pankkiasioita taikka muita pesän omaisuutta koskevia juoksevia asioita, hän ei ole menetellyt tavalla, joka olisi osoittanut tahtoa vastaanottaa perintö eikä hän siten ole ryhtynyt pesään. Osallistuminen perunkirjoitustilaisuuteen, jossa hän on ilmoittanut luopumisestaan, ei sekään vielä tarkoita pesään ryhtymistä.
B on väittänyt myös, että A olisi määrännyt perinnöstä sen vastaanottamista tarkoittaneella tavalla ilmoittaessaan luopuvansa perinnöstä äitinsä jälkeen lastensa hyväksi. Korkein oikeus toteaa, että koska ilman mainittua ilmoitustakin perinnöstä luopuminen olisi tullut A:n lasten hyväksi, ei A;n määräämistointa voida tälläkään perusteella pitää pesään ryhtymiseksi katsottavana perintöosuuden luovutuksena.
Asiassa on tämän jälkeen kysymys siitä, onko B:llä oikeus saada A:lta osituksessa avioliittolain 94 §:n perusteella vastiketta, kun tämä on luopunut perinnöstä.
Avioliittolain 37 §:n mukaan puolison tulee hoitaa omaisuutta, johon toisella puolisolla on avio-oikeus, niin, ettei se aiheettomasti vähene tämän vahingoksi. Lain 94 §:n mukaan puolisolla on oikeus saada osituksessa vastiketta, jos toinen puoliso on hoitamalla huolimattomasti taloudellisia asioitaan, käyttämällä väärin oikeuttaan vallita omaisuutta, johon toisella puolisolla on avio-oikeus, tai muulla hänen oloihinsa soveltumattomalla tavalla aiheuttanut, että avio-oikeuden alainen omaisuus on oleellisesti vähentynyt. Vastikkeen määrän tulee vastata vastikkeen perusteena olevasta toimesta johtunutta avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästön vähentymistä.
Laissa ei ole nimenomaisesti säädetty siitä, mikä vaikutus perinnöstä luopumisella on perillisen puolisoon nähden. Myöskään oikeuskäytäntöä ei tästä kysymyksestä ole. Ratkaisussa KKO 1983 II 2 katsottiin, että puoliso oli luopumalla perintöosuudestaan avioeron ja osituksen välisenä aikana väärinkäyttänyt oikeuttaan vallita omaisuuttaan, johon toisella puolisolla oli avio-oikeus. Jutun asiakirjoista kuitenkin ilmenee, että tuolloin ei ollut kysymyksessä varsinainen sijaisperillisten hyväksi tuleva perinnöstä luopuminen, vaan perillispuoliso, jolla oli rintaperillinen, oli luopunut perinnöstä isänsä jälkeen äitinsä hyväksi. Ratkaisussa KKO 1981 II 144 oli puolestaan kysymys siitä, oliko puoliso menetellyt avioliittolain 94 §:ssä tarkoitetulla tavalla hyväksymällä vanhempiensa keskinäisen testamentin ja luopumalla siten lakiosastaan. Vastikeperustetta ei katsottu olleen käsillä, koska oikeus vaatia lakiosaa ei kuulunut avio-oikeuden alaisen omaisuuden piiriin eikä tuollaisesta oikeudesta luopuminen siten käsittänyt avio-oikeuden alaisen omaisuuden väärinkäyttöä. Myöskään mainittu tilanne ei sellaisenaan rinnastu perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitettuun perinnöstä luopumiseen.
Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että A:n luovuttua perinnöstä siten kuin oli tapahtunut hänen omistukseensa ei ollut tullut perintöä hänen äitinsä jälkeen. Ottaen huomioon avioliittolain yllä mainittujen säännösten sisältö ja tarkoitus Korkein oikeus katsoo, ettei mainituin perustein voida katsoa A:n menettelyn jäävän lain 94 §:n soveltamisalan ulkopuolelle.
Arvioitaessa, onko perinnöstä luopumista pidettävä vastikkeeseen oikeuttavana toimena, on lähtökohdaksi syytä asettaa se, että perintöön liittyvät asiat ovat yleensä luonteeltaan korostetun henkilökohtaisia ja että puolisolla ei yleensä ole perusteltua aihetta kohdistaa odotuksia toisen puolison mahdollisesta perinnöstä koituviin varallisuusetuihin. Jotta perinnöstä luopumista olisi pidettävä osituksessa vastikkeeseen oikeuttavana toimena, on näin ollen aiheellista edellyttää, että on erityisiä syitä, joiden vuoksi puolison tällaisen menettelyn voidaan katsoa loukkaavan toisen puolison oikeutettuja etuja. Näin on siinäkin tapauksessa, että perinnöstä luopuminen ja ositusperusteen syntyminen tapahtuisivat ajallisesti suhteellisen lähellä toisiaan.
A on äitinsä kuoltua luopunut tämän jälkeen jääneestä perinnöstä poikiensa hyväksi. Asiassa ei ole seikkoja, joiden vuoksi A:n menettelyn voitaisiin katsoa loukanneen hänen puolisonsa oikeutettuja etuja niin, että vastikkeen suorittamiseen avioliittolain 94 §:n nojalla olisi perusteita.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Kari Raulos, Liisa Mansikkamäki, Pauliine Koskelo ja Mikko Könkkölä (eri mieltä). Esittelijä Marjatta Berg.
Eri mieltä olevan jäsenen lausunto
Oikeusneuvos Könkkölä: Lausuntoni on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen siltä osin kuin A:n ei ole siinä katsottu ottaneen perintöä vastaan äitinsä jälkeen.
Kun A:lla on ollut perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaan oikeus luopua perinnöstä, on tämän jälkeen kysymys siitä, onko B:llä oikeus saada A:lta osituksessa avioliittolain 94 §:n perusteella vastiketta, kun tämä on luopunut perinnöstä ennen kuin heidän avioeroansa koskeva asia oli tullut vireille.
Laissa ei ole toisin kuin velkojien osalta (konkurssisäännön 45 a § ja ulosottolain 4 luvun 11 a §) erikseen säädetty siitä, mikä vaikutus perinnöstä luopumisella on perillisen puolisoon nähden.
Katson tästä huolimatta, että kun perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä on perittävälle annettu oikeus luopua perinnöstä, tämä yhdessä mainitun velkojien suojaa koskevan sääntelyn kanssa ilmentää sitä yleistä periaatetta, että perinnöstä luopuminen korostetusti perillisen ja perittävän väliseen suhteeseen perustuvana henkilökohtaisena ratkaisuna on sitova kaikkiin tahoihin ja siten myös perillisen lähipiiriin kuuluvaan puolisoon nähden.
Puolison perintöön perustuva avio-oikeuden alaisen varallisuuden lisäys merkitsee lisäksi toiselle puolisolle aina monella tavalla epävarmaa tai jopa sattumanvaraista perheen oman varallispiirin ulkopuolelta tulevaa taloudellista etua. Jos perillispuoliso – mistä henkilökohtaisesta syystä tahansa – on luopunut oikeudestaan perintöön ja jättänyt ottamasta vastaan perinnön, eivät toisen puolison tähän varallisuuden lisäykseen perustuvat tosiasiallisesti heikot odotukset ole myöskään avioliittolain 94 §:n vastikesäännöksissä säädetyn suojan tarpeessa.
Edellä sanotun perusteella katson, että kun A on pätevästi luopunut oikeudestaan perintöön äitinsä jälkeen, tämä luopuminen sitoo myös B:tä eikä B:llä tämän vuoksi ole ylipäätänsä oikeutta vaatia osituksessa vastiketta avioliittolain 94 §:n nojalla. Näillä perusteilla päädyn samaan lopputulokseen kuin enemmistö.