KKO:1992:85: Testamentin katoaminen vai peruuttaminen?

Testamentin saajat olivat näyttäneet, että testamentti oli joutunut pois testamentin tekijän hallusta hänen tahtomattaan. Kun kantaja puolestaan ei ollut näyttänyt, että testamentin tekijä olisi peruuttanut testamenttinsa, hylättiin testamentin peruuttamisen vahvistamista koskenut kanne. Ään.

Ks. KKO:1992:31

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 11.6.1992

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kanne Porvoon kihlakunnanoikeudessa

Suomen valtio on A, B, C ja D:tä vastaan esittämässään kanteessa lausunut seuraavaa.

Sipoon kunnassa 25.3.1988 kuollut eläkeläinen E oli 7.4.1954 tekemässään testamentissa määrännyt, että hänen kuolemansa jälkeen oli hänen jäämistönsä niin irtain kuin kiinteä omaisuus täysin omistusoikeuksin menevä hänen pikkuserkulleen F:lle tai, jos hän ei elänyt testamentintekijän jälkeen, hänen oikeudenomistajilleen. 17.8.1964 tehdyllä lisäyksellä E oli peruuttanut edellä mainitun F:n hyväksi tehdyn testamentin ja selittänyt, että hänen kuolemansa jälkeen hänen jäämistönsä niin kiinteä kuin irtain omaisuus, oli jaettava lain mukaan hänen perillistensä kesken, mikäli hän ei myöhemmin toisin määrännyt.

Vastaajat olivat valvoneet sanotun testamentin jäljennöksenä pystymättä esittämään alkuperäistä testamenttia.

Sanottu 17.8.1964 tehty testamentti oli laadittu aikana, jolloin sukulaisten oikeutta perintöön ei oltu rajoitettu siten kuin 1.1.1966 voimaan tulleessa perintökaaren 2 luvussa.

Valtio on katsonut, että vainajalta ei ollut jäänyt hänen kuollessaan voimassa olleen perintökaaren 2 luvussa tarkoitettuja perintöön oikeutettuja sukulaisia. Perintökaaren voimaanpanosta annetun lain 2 ja 3 §:n nojalla vainajan testamenttiin ja oikeuteen periä hänet oli sovellettava 1.1.1966 voimaan tullutta perintökaarta. Kun lisäksi vastaajat, jotka eivät olleet pystyneet esittämään alkuperäistä testamenttia, olivat valvoneet testamentin jäljennöksenä, sanottu testamentti oli katsottava peruutetuksi. Edellä olevilla perusteilla valtio on pyytänyt vahvistettavaksi, että E:ltä ei ole jäänyt 17.8.1964 tehdyssä testamentissa tarkoitettuja perintöön oikeutettuja perillisiä, vaan perintö on kokonaisuudessaan menevä valtiolle ja, että E:n on katsottava eläessään peruuttaneen sanotun testamenttinsa, koska vastaajat eivät olleet kyenneet esittämään voimassa olevaa alkuperäistä testamenttia.

Lisäksi valtio on vaatinut, että vastaajat velvoitettaisiin korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen päätöksen antamisesta lukien.

Vastine

Vastaajat, sekä juttuun 2.8.1989 väliintulijoina liittyneet G, H ja I ovat kiistäneet kanteen.

Vastaajat ovat lausuneet, että E:n tekemää testamenttia oli tulkittava siten, että hänen viimeinen tahtonsa oli ollut, että hänen omaisuutensa menee hänen kuolemansa jälkeen hänen sukulaisilleen A, B, C, ja D:lle, jotka olivat maanvuokraajina hoitaneet E:n tilaa, sekä G, H ja I:lle, jotka testamentin laatimishetkellä voimassa olleiden perintöoikeudellisten säännösten nojalla olisivat perineet hänet. Vastaajat ovat lisäksi lausuneet, että alkuperäinen testamentti oli E:n tahdon vastaisesti joutunut pois tämän hallusta ja hävitetty.

Vastaajat ovat vaatineet, että kantaja velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa laillisine korkoineen.

Kihlakunnanoikeuden päätös 2.8.1989

Sipoosta kotoisin ollut 23.11.1912 syntynyt ja 25.3.1988 naimattomana ja lapsettomana kuollut eläkeläinen E oli 17.8.1964 laatinut seuraavan testamentin. ”Jag undertecknad, E, annullerar härmed förevarande av mig den 7 april 1954, till förmån för min småkusin F, uppgjorda testamente, samt förklarar att efter mitt frånfälle all min efterlämnade kvarlåtenskap, såväl fast som lös egendom, skall skiftas enligt lag mellan mina arvingar, ifall jag icke senare annorlunda förordnar.”

Jutun vastaajat A, B, C, D:t olivat Porvoon kihlakunnanoikeudessa 28.6.1988 valvoneet jäljennöksenä tämän testamentin, sekä antaneet testamentista tiedon 9.8.1988 Valtiokonttorille.

Jutussa oli kuultu kantajan kutsumana todistajana yksityisyrittäjä X:ää.

Vastaajien kutsumina todistajina oli jutussa kuultu eläkeläisiä Y:tä ja Z:taa sekä puuseppä F:ää.

Todistaja F:n mukaan oli testamentti viimeksi ollut alkuperäisenä E:n silloisen holhoojan, vuonna 1979 kuolleen J:n hallussa. Alkuperäinen testamentti oli siten viimeksi ollut todistettavasti olemassa yli kahdeksan vuotta ennen E:n kuolemaa.

Edelleen oli todistaja F kertonut, että E oli nimenomaisesti ja useampaan kertaan lausunut todistajalle haluavansa muuttaa 17.8.1964 laatimaansa testamenttia.

Vastaajat eivät olleet pystyneet esittämään jutussa kysymyksessä olevaa testamenttia alkuperäisenä, eivätkä olleet näyttäneet, että testamentti E:n kuolinhetkellä olisi enää ollut olemassa. Vastaajat eivät olleet myöskään näyttäneet tai saattaneet edes todennäköiseksi, että testamentti olisi hävitetty vastoin E:n tahtoa.

E:n oli siten edellä mainituin perustein katsottava eläessään peruuttaneen 17.8.1964 laatimansa testamentin.

Koska E:ltä ei ollut jäänyt myöskään hänen kuollessaan voimassa olleen perintökaaren 2 luvun tarkoittamia perintöön oikeuttavia sukulaisia, meni perintö perintökaaren 5 luvun 1 §:n nojalla kokonaisuudessaan Suomen valtiolle.

Koska asia oli kuitenkin ollut niin sekava ja epätietoinen, että oikeudenkäyntiin oli ollut perusteellista aihetta, kihlakunnanoikeus on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n nojalla velvoittanut kummankin osapuolen kärsimään itse oikeudenkäyntikulunsa asiassa.

Valitus Helsingin hovioikeudessa

E:n serkut A, B, C, ja D, G, sekä 12.7.1955 kuolleen serkun K:n lapset Håkan August Helmer ja I olivat vaatineet, että kihlakunnanoikeuden päätös kumotaan ja kanne hylätään tai että asia ainakin palautetaan kihlakunnanoikeuteen erään todistajan uudelleenkuulemista varten tai toissijaisesti, että hovioikeus järjestää asiassa suullisen käsittelyn sanotun todistajan kuulemista varten. Lisäksi A myötäpuolineen oli vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa asiassa.

Valtio on vastannut valitukseen ja vaatinut vastauskuluistaan korvausta korkoineen.

Välitoimi

Hovioikeudessa on toimitettu suullinen käsittely.

Hovioikeuden tuomio 8.5.1991

Asiassa on selvitetty, että E, joka on kuollut 25.3.1988, oli tehnyt kysymyksessä olevan testamentin 17.8.1964. Testamentin mukaan hänen kaikki omaisuutensa oli hänen kuoltuaan jaettava lain mukaan hänen perillistensä kesken. Testamentti oli talletettu oikeuden pöytäkirjaan 1.8.1966.

E:n kuoleman jälkeen alkuperäistä testamenttia ei ollut löytynyt. Asiassa todistajana kuultu F oli kertonut nähneensä tuon testamentin alkuperäisenä 1970-luvulla, kun E oli ollut sairaalassa ja todistaja oli E:n silloisen holhoojan J:n kanssa ollut E:n talossa järjestelemässä paikkoja ennen E:n kotiintuloa sairaalasta. Todistaja ja J olivat sattumalta löytäneet testamentin vaatekaapin hyllyltä hyllypaperin alta. J oli sanonut aikovansa keskustella lakimiehen kanssa löytyneestä testamentista ja oli ottanut sen haltuunsa. Todistaja oli pitkään luullut, että alkuperäinen testamentti oli olemassa, mutta vuosien kuluessa alkanut pitää mahdollisena, ettei alkuperäistä testamenttia enää ollut. Noin 3 tai 4 vuotta ennen E:n kuolemaa todistaja oli alkanut puhua E:lle, jolle ei ollut aikaisemmin puhunut siitä että J oli ottanut testamentin, että asialle pitäisi tehdä jotakin ja osittain testamentin tekstikin saattoi vuonna 1966 tapahtuneen perintökaaren muutoksen vuoksi olla vanhentunut. Todistaja tiesi, että perintökaaren muutoksen vuoksi testamentille piti tehdä jotakin. E ei suhtautunut kielteisesti todistajan tekemään aloitteeseen testamentin muuttamisesta. E ei koskaan sanonut, että testamentin muutosta ei tehtäisi, mutta se vain jäi tekemättä. E pelkäsi testamentin tekoon liittyviä käytännön järjestelyjä, kuten uuden lakimiehen tapaamista ja mahdollisen lääkärintodistuksen hankkimista. Todistajan käsitys oli, että vanhan testamentin sisältö siitä, että serkut perisivät E:n oli ollut tarkoitus säilyttää. Todistaja ei kuitenkaan ollut keskustellut E:n kanssa siitä, ketkä olisivat olleet testamentin saajia, jos testamentin muutos olisi tehty. Joka tapauksessa todistaja ja E olivat olleet siinä käsityksessä, että vuonna 1964 tehty testamentti olisi olemassa ja pätevä eli että tuon testamentin nojalla serkut voisivat periä E:n.

J oli kuollut äkillisesti vuonna 1979. Todistaja oli sen jälkeen ollut yhteydessä J:n perillisiin, jotka olivat luvanneet etsiä testamenttia, mutta asia jäi ilman tulosta.

Todistajana kuultu Y oli kertonut, että E oli vielä 1980-luvulla puhunut siitä, että jättäisi kaiken omaisuutensa A, B, C ja D:lle.

Hovioikeus on katsonut F:n todistajankertomuksen nojalla näytetyksi, että E:n holhooja J oli ottanut alkuperäisen testamentin haltuunsa E:n kotoa tämän tietämättä. E oli ollut siinä käsityksessä, että testamentti olisi olemassa ja että se oli pätevä eli että hänen serkkunsa voisivat sen nojalla periä hänet. Kun F oli myöhemmin alkanut epäillä, että testamenttia ei enää olisi ja että vuoden 1966 perintökaaren muutoksen takia testamentille pitäisi tehdä jotakin, ei E ollut ollut vastustanut muutosta sinänsä, vaan testamentti oli jäänyt tekemättä, koska E oli pelännyt siihen liittyviä käytännön toimenpiteitä. Vanhan testamentin sisältö siitä, että vanhan perintökaaren mukaiset perilliset eli serkut perisivät E:n oli ollut tarkoitus siinäkin tapauksessa säilyttää.

Hovioikeus on katsonut, että A ja hänen myötäpuolensa olivat saattaneet asiassa todennäköiseksi, että puheena oleva alkuperäinen testamentti oli hävinnyt E:n tahtomatta. Valtio ei ollut näyttänyt, että E olisi peruuttanut tämän testamentin.

Testamentti oli tehty vuonna 1964. Testamentin tekohetkellä voimassa olleen perintökaaren mukaan E:n perillisiä olivat olleet vainajan sukulaiset. Tammikuun 1 päivänä 1966 voimaan tulleen perintökaaren säännösten mukaan hänen kuollessaan elossa olevat lähimmät sukulaiset, serkut ja serkun lapset eli tämän asian vastaajat ja väliintulijat eivät enää saaneet periä. Todistajan kertomuksesta ilmeni, että E oli vielä saatuaan kuulla perintökaaren muuttuneen jäänyt siihen käsitykseen, että hänen tekemänsä testamentti ja sen määräys perillisistä olisi voimassa vaikkei uutta testamenttia tehtäisikään. Testamentin määräystä laillisista perillisistä oli siten E:n lausumat huomioon ottaen tulkittava vanhan perintökaaren mukaisesti ja hänen testamentissaan tarkoittamat lailliset perilliset olivat vastaajat A, B, C ja D sekä väliintulijat Berit Arvida Elisabeth, Håkan August Helmer ja I.

Kihlakunnanoikeuden päätös on kumottu ja kanne hylätty.

Asian laatuun nähden asianosaiset ovat saaneet pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Valituslupa on myönnetty 19.9.1991. Valtio on vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista.

A myötäpuolineen on antanut pyydetyn vastauksen ja vaatinut valtion velvoittamista korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa korkoineen. Vastauksen antamiselle asetetun määräajan jälkeen he ovat toimittaneet Korkeimpaan oikeuteen lisäkirjoituksen ja uutta selvitystä.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 11.6.1992

Käsittelyratkaisu

A:n ja hänen myötäpuoltensa vastauksen antamiselle asetetun määräajan jälkeen Korkeimpaan oikeuteen toimittama lisäkirjoitus ja siihen liitetty selvitys jätetään oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 ja 12 §:n nojalla huomiotta.

Pääasia

Perustelut

A myötäpuolineen on näyttänyt, että E oli tehnyt hovioikeuden tuomiossa tarkoitetun testamentin ja että testamentti oli myöhemmin tuomiossa kerrotuin tavoin joutunut pois E:n hallusta hänen tahtomattaan. Valtio puolestaan ei ole näyttänyt, että E olisi peruuttanut tämän testamenttinsa. Näillä ja muutoin hovioikeuden mainitsemilla perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan A:lle ja hänen myötäpuolilleen yhteisesti korvaukseksi heillä vastauksen antamisesta täällä olleista kuluista 2.000 markkaa 16 prosentin korkoineen tämän tuomion antopäivästä lukien.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Ailio, Riihelä, Tulenheimo-Takki (eri mieltä), Taipale ja Wirilander

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Tulenheimo-Takki: Siltä osin kuin vastaajien Korkeimpaan oikeuteen toimittama lisäkirjoitus selvityksineen on jätetty huomiotta olen samaa mieltä kuin enemmistö.

Pääasian osalta totean, että E on, tehtyään 7.4.1954 testamentin F:n hyväksi, 17.8.1964 peruuttanut sen ja samalla määrännyt, että hänen kaikki omaisuutensa oli hänen kuoltuaan jaettava lain mukaan hänen perillistensä kesken, jollei hän myöhemmin toisin määräisi. Testamentti oli talletettu oikeuden pöytäkirjaan sekä alkuperäisessä muodossaan 18.5.1954 että peruutuksen ja testamentille kirjoitetun uuden määräyksen jälkeen 1.8.1966.

Katson testamentin tekijän tarkoituksena olleen jättää omaisuutensa niille sukulaisilleen, joille se ennen 1.1.1966 voimaan tullutta perintökaaren muutosta olisi kuulunut.

Esitetyn selvityksen mukaan testamenttiasiakirja oli viety E:n asunnosta hänen tietämättään ja se oli jäänyt hänen silloisen holhoojansa J:n haltuun. J oli kuollut vuonna 1979 eikä testamenttia ollut sen jälkeen etsinnöistä huolimatta löytynyt. Todistajana kuullun F:n mukaan E oli tiennyt, ettei testamenttia ollut löytynyt, ja aikonut tehdä uuden testamentin. Todistaja F ei ollut keskustellut E:n kanssa siitä, ketkä olisivat olleet testamentin saajia, jos testamentin muutos olisi tehty, mutta todistajan käsitys oli, että testamentin alkuperäinen tarkoitus piti säilyttää eli serkut saisivat omaisuuden. Tämän mukaisesti E:n omaisuus olisi siis tullut jutun vastaajille, E:n isän puoleisille serkuille A, B, C ja D:lle ja äidin puoleisille serkun lapsille G, H ja I:lle.

Jutussa myös todistajana kuultu Y puolestaan on kertonut E:n vielä 1980-luvulla puhuneen siitä, että hän jättäisi kaiken omaisuutensa A, B, C ja D:lle, jotka olivat erinomaisia maanviljelijöitä.

Vastaajat eivät ole pystyneet esittämään jutussa kysymyksessä olevaa testamenttia alkuperäisenä eivätkä ole näyttäneet, että testamentti olisi E:n kuolinhetkellä ollut olemassa. E on ollut tietoinen testamentin katoamisesta ja aikonut tehdä uuden testamentin, jossa testamentinsaajina olisi ollut vain joku tai jotkut alkuperäisen testamentin mukaisesta henkilöpiiristä. Jäljennöksenä valvottu testamentti ei siten enää myöskään vastannut vainajan viimeistä tahtoa.

Koska E:ltä ei jäänyt hänen kuollessaan voimassa olleen perintökaaren 2 luvun tarkoittamia perintöön oikeutettuja sukulaisia, perintö kuuluu perintökaaren 5 luvun 1 §:n nojalla valtiolle.

Edellä olevan nojalla harkitsen oikeaksi, kumoten hovioikeuden tuomion, jättää asian kihlakunnanoikeuden päätöksen varaan.